HOPEAKORU -TEKIJÄN TARINOITA

Heta Salmi
Heta Salmi

Pidin ensimmäisen korunäyttelyni 2007 Aurumin kultasepänliikkeen (Vanha Porvoo) ikkunassa. Näyttelystä innostuneena tein seuraavan vuoden aikana ensimmäisen mallistoni, Omenapuun. Omenapuu siksi, että rakastan omenoita, puun kukkia, lehdetöntä omenapuuta, oikeastaan kaikkea siihen liittyvää, tietenkin myös omenahilloa. Keväällä 2008 perustin toiminimen. H&A  Collectionin ensimmäinen Aurumissa myyty koru olikin Omenapuu sarjan Iso kukkariipus. Se oli juhlallinen hetki. Oheinen kuva on niiltä ajoilta ja kaulassa minulla on kyseinen koru.


Hopean hohdetta leiskuvat revontulet, Aurora 

Katsoin dokumentin, jossa tutkija seisoi revontulien alapuolella ja ne levittäytyvät ylle kuin loimuavan kukan terälehdet. Ohjelmassa kerrottiin kuinka ne syntyvät auringon tulisista leiskahduksista, eli valtavista voimista. Etelän ihmisenä en ole koskaan nähnyt revontulia luonnossa, mutta kuvissakin ne ovat vaikuttava näky. Siitä lähti syntymään uusi korusarjani.

Sen sijaan, että olisin antanut koruille nimeksi revontulet, annoin englanninkielisen nimen Aurora.

Siihenkin on syynsä.

Tutustuin taannoin 1808-1902 eläneeseen suomalaisnaiseen nimeltä Aurora Karamzin. Hän teki minuun suuren vaikutuksen elämän asenteellaan ja teoillaan. Hän jakoi omastaan, auttoi, neuvoi ja kannusti. Hän eli pitkän ja vaiherikkaan elämän Suomessa ja Venäjällä keisarin hovissa.

Korusarjani Aurora kuvastakoon suuria voimia, joita on luonnossa, mutta myös meissä ihmisissä.

Aurora

I once saw a documentary on Northern lights (aurora borealis), where the researcher was standing just under the Northern lights spreading out in the sky like petals of a blazing flower. The documentary told us how the Northern lights are originating from the burning flashes of the sun, from the enormous power of the sun. Living in southern Finland I have never seen Northern lights in the wild, but even on film they are a spectacular sight. So spectacular that it pushed me to create my new jewel collection. Instead of naming the collection by the Finnish expression for the Northern lights (Revontulet), I named the collection by the equivalent expression in Latin: Aurora.

There's another reason for that, too.

Recently I acquainted myself with the history of a Finnish woman called Aurora Karamzin, who was born in 1808 and died in 1902. She made a strong impression on me by her attitude on life and by her deeds in the society of her time. She shared her wealth, she helped those in need, she gave advice and she encouraged those who needed support. She lived a long and eventful life in Finland and at the Russian tsar's court.

Let my jewel collection Aurora reflect that great power which you can find in the nature, but also in us humans.


Hopeinen Omenapuu

Ensimmäisen näyttelyni jälkeen 2007, toiminta on kasvanut uusilla korusarjoilla, lukuisilla näyttelyillä ja tällä hetkellä H&A Collectionilla on Aurumin lisäksi useita jälleenmyyjiä.

Luodessani uutta korusarjaa ideointi lähtee yleensä liikkeelle jostain luonnossa näkemästini kauniista muodosta. Se voi olla maatunut lehti, hämähäkinseitti, lehdetön puu tai ulpukan kukka. Tarina alkaa elää yhdessä korun muotojen kanssa. Olen kerännyt tähän tarinoitani vuosien varrelta. Ensimmäisenä tietenkin Omenapuu. 

Toivon että koruni ja tarinani auttavat sinua näkemään ympärillämme olevan kaiken kauniin, löytämään sen olennaisen!      

      

HOPEAN TAKOJA, KORUNTEKIJÄ (v. 2010)

Omenapuu on koristeellinen pikkupuu. Sen juuret levittyvät maan alle samoin kuin sen oksat maan päälle. Keväällä se on kuin kermalla kuorrutettu ja jos syksyllä halkaisee sen makean hedelmän huomaa, että siemenkodat asettuvat viisisakaraisen tähden muotoon. Jokaisen sakaran sisällä on kuin taitavan puusepän veistämä ja kiillottama ebenpuinen tippa. Luonto on kaunis ja tarkoituksenmukainen jokaista yksityiskohtaansa myöten. Hakatun metsän paikalle kasvaa hetkessä maitohorsmaniitty. Se hehkuu auringossa kuin vaaleanpunainen silkkihuivi.

Hopeinen Joutsen

Ammennan korujeni aiheet luonnosta. Havainnoin ja hämmästyn, aina uudelleen. Mökkitiemme viertä kulkee joki, joka tulvii joka kevät. Hetken joki näyttää tien varteen syntyneeltä pieneltä järveltä. Pian kymmenet joutsenet kerääntyvät lepäämään siihen. Näky on unen kaltainen; kymmenet hohtavan valkoiset valtavan kokoiset linnut ja kimmeltävä vesi paikassa, johon kuuluu savinen pelto.

Kauneuden vetovoima on hämmästyttävä, sen edessä lumoutuu tavalla, jota järki ei selitä.

Kaikki koruni ovat hopeaa ja ne on käsin tehty. Sahaan, viilaan, taon ja kiillotan. Hopealevystä syntyy koru. Se on kerta toisensa jälkeen pieni ihme. Työlskentelen yli sata vuotta vanhassa kultasepän pajassa. Käytän samoja työkaluja, joita käyttivät kultasepät vuosikymmeniä ennen minua. Miljöö on hiljainen, tunnelma hämyisä ja inspirpiva. On kuin aika pajalla olisi kulkenut omaa tietään, toista kuin muu maailma.

Tein ensimmäisen koruni kohta kaksikymmenen vuotta sitten, enkä ole sen jälkeen voinut lopettaa.    

(Etusivulla on video työskentelystäni Aurumin ihanassa vanhassa pajassa.) 

 

HOPEINEN SADE JA SYDÄN (v. 2018)

Sään viileneminen saa kevyen usvan nousemaan veden päälle. Järvi on tyyni ja maisema siniharmaa. Sataa vettä. Lämpimältä tuntuva vesi ympäröi minut kuin pehmeä viltti. Olen aitiopaikalla katsomassa kuinka yksittäinen sadepisara iskeytyy veteen. Se uppoaa hiukan, pomppaa takaisin kuin tramboliinilta ja jättää ympärilleen alati kasvavan kuvion. Pienet pisarat piirtävät omaa taideteostaan. Kaarevat kehät risteilevät keskenään muodostaen valtavan verkoston, jonka yläpuolella kimaltavat yksittäiset, täysin irralliset pienet hopeiset vesipallot. Uin pitkin vedoin kohti laituria sotkien tämän elävän kudelman. Haluaisin kuulua siihen, mutta olen ulkopuolinen. Jokainen jalan polskahdus rikkoo usvaharson, jokainen käden liike särkee pinnan kuvion. Nousen järvestä ja juoksen saunaan, vaistomaisesti, etten kastuisi. 

Saunassa heitän kiireesti löylyä. Ikkunaruudut peittyvät samaan valkeaan harsoon kuin järvi hetki sitten ja mieleeni palaavat lapsuuden kesät. Juuri tuolla hetkellä piti kiireesti piirtää tai kirjoittaa jotakin ikkunaan tietäen sen kohta siitä haihtuvan. Ehkä uskalsi jopa kirjoittaa sydämen sisään oman ihastuksensa nimen. Nyt höyry saa haihtua itsekseen ja paljastaa ikkunaan iskeytyvät sadepisarat. Tällä kertaa pienet vesipallot kisaavat siit', kuka saavuttaa alakarmin enimmäisenä. Tässä eivät pienet pärjää! Saunan lämpö tasaantuu, samoin mieli. 

Ajatukset karkaavat taas lapsuuteeni. Saunan tuoksu taitaa saada sen aikaan, puhdas puu. Olin kolmevuotias, kun tämä sauna rakennettiin. Loputtomat saunomiset ja järveen juoksut, helteellä tai sadesäällä kuten nyt, kuuluivat ehdottomasti lapsuusvuosien ajanvieton parhaimmistoon. Ei niin huonoa keliä, ettei olisi voinut saunasta järveen pulahtaa. Mutta nyt ovat polskijat poissa. Tiet kuljettivat kenet minnekin. Yhden meistä turhankin kauas. 

Samalla kun sydämeni täyttää suru ja haikeus kaikesta menetetystä, se tulvii iloa siitä mitä on ja onnesta, joka on vasta matkalla.           


AJAN VIRTA, hopeisen Porvoo-korun tarina (v. 2017)

Kädessäsi on kauniin maiseman inspiroima koru, jota kannattelee Porvoon vaakuna. Siitä voit aistia keskiaikaisen kaupungin kapeat mukulakiviset kujat ja Linnamäellä kasvavat ikiaikaiset kiemurajuuriset hongat. Voit myös löytää mäen jaloissa kulkevan joen ja elämää sykkivän meren. Ei ihme, että Albert Edelfelt halusi aikoinaan ikuistaa juuri tämän maiseman; Linnamäeltä etelään aukeavan Porvoon, kotikaupunkimme. Yhden Suomen kauneimmista helmistä.


#inspiredbyforest (näyttely 2015, Gumbostrand)

Hopean hohtoinen Naava 

Kun olin pieni tyttö, mökkimetsän havupuissa roikkui paljon naavaa. Ajattelin sen olevan tontun parrasta jäänyttä hahtuvaa. Se oli harmaata ja karheaa. Kovin korkealle ne pienet tontut uskaltautuvat kiipeämään, ajattelin.
Sitten naavat hävisivät elämästäni moneksi kymmeneksi vuodeksi, mutta viime kesänä ilokseni löysin niitä taas ystäväni mökkimetsästä. Samaisten metsien kallioilla kasvaa myös jäkälää kymmenissä eri väreissä. Ne tuntuvat mukavan karheilta kämmenen alla. Korkeammasta jäkälästä tehtiin lapsena hienoja pikkupuita pienoismalleihin ja isompana koristeita joulun kukka-asetelmiin.

Jäkälä, hopeanharmaana

Jäkälä on ainut kasvi, joka valtaa alaa, kun varsinainen maaperä puuttuu.
Vain se voi kasvaa äärioloissa, omavaraisena.
Siellä se verkalleen ja harkiten vahvistuu, vain millimetrin kymmenessä vuodessa.
Sen hillitty väritys ja tyylikäs olemus antavat metsälle korkeiden honkien rinnalla arvokkaan tunnun.
Saniaiset, mustikat ja muut hurjapäät ryntäilevät kasvaen, kypsyen ja lakastuen sinne tänne, mutta puut ja jäkälä pysyvät omilla paikoillaan vuosikymmenestä toiseen.

Metsän sanotaan olevan terapeuttinen. Jo puoli tuntia oleskelua metsässä laskee stressin tasoa. Ja kuinka voisi olla toisin.

Veikeä hopeinen mustikka

Mieti mustikkaa, tuota veikeää ja vaatimatonta superherkkua.
Siellä se itsekseen mättäältä toiselle levittää varpujaan, puhkeaa kukkaan ja pakertaa oksilleen herkkujen herkun, himmeäpintaisen marjan. Lenkillä ollessasi voit poimia kourallisen mustikoita, viskata marjat suuhun ja rouskauttaa!

Ystäväni Unkarista tuli aikoinaan kylään meille Porvooseen. Oli alkukesä ja moottoritien varret olivat keltaisenaan voikukkia. Hän ihasteli niitä täysin rinnoin, eikä voinut ymmärtää, kun kerroin, että suomalaiset oikeastaan koettavat päästä eroon tuosta kasvista kaikin keinoin.
Hänestä pellot olivat kuin suuri keltainen aurinko.
Hyvänä emäntänä esittelin vieraalleni pääkaupungin hienouksia ja oman kaupunkini helmiä. Kun lähdimme sitten illalla koirien kanssa metsään, vieraassani tapahtui jotain. Hän veti metsäilmaa keuhkoihinsa, kiipesi kivelle, hyppäsi alas ja teki sen uudelleen ja uudelleen.
Katsoin kummissani. Sammalta, saniaista ja mustikan varpuja sikin sokin ja siihen vieraani halusi jalkansa upottaa. Se oli hänen reissunsa kohokohta. Suomalainen metsä.

Liikun paljon luonnossa. Rakastan tuoksuja, joita maaperästä nousee eri vuodenaikoina. Erityisesti pidän syksyn maatuvasta tuoksusta. Lähes sama tuoksu nousee keväällä kun lumet sulavat ja metsässä alkaa tapahtua taikoja. Se on ihanaa!

Kuten huomaat, olen inspiroitunut metsästä.


MINÄ JA HOPEINEN PAJU (v. 2013)


Olen arki-ihminen. Pidän tavallisista asioista ja löydän ilon aiheita ympäriltäni myös lokakuussa. Kauniisti maatuneet lehdet ja nuukahtaneet kukinnot ovat levollisia ja sopuisan sävyisiä. Ne huilivat talven jaksaakseen taas kesällä ilahduttaa meitä. Ajatus on hyvä. Hengähtää hetki jaksaakseen taas tehdä jotain kaunista, iloksi itselle mutta ehdottomasti myös muille. Niinpä lainaan vähän muotoa ja mallia näiltä neropateilta.
Tien pientareet ja ojien penkat ovat tuttuja.
Eri vuodenaikoina sama maisema voi muuttaa täysin muotoaan.
Keväällä ruskea sekoittuu limen vihreään, kesällä kaikkea on vähän liikaa, syksy leiskuu kuin viimeistä päivää ja sitten tulee talvi. Niukka ja väritön talvi, kuin musta-valko elokuvaa katsoisi. Talvi paljastaa kuitenkin muodot. Se on sen idea. Ei yhtään väriä, pelkkää muotoa, jonka rajallinen valomäärä nostaa esiin. Kaarevaa, pyöreää, kulmikasta, aaltoilevaa.
Kun puun tyveltä ovat kaikki pyrkyrit tuupertuneet, voi se vihdoin esitellä itseään. Ryhdikkäänä sen runko nousee maasta kohti taivaita. Silloin sitä sietää ihailla. Oksisto kasvaa täsmällisen hallitsemattomasti antaen sille juuri sen muodon, sen kauniin muodon, moni-ilmeisen ja tasapainoisen.
Pikkuiselle sinnikkäälle pajulle käy samoin. Siksi tartuin juuri pajuun, talven tähden. Sen muodon tähden. Se on kuin pyöreä pallo ojanpenkassa. Kuin punottu kori, oksia ristiin rastiin. Ja tokihan se muistuttaa kovin meitä suomalaisia. Se on sitkeä, mutta myös taipuisa ja joustava.
Keväällä se alkaa punertaa ensimmäisistä auringonsäteistä. Silloin tietää, että kesä on tulossa. Kun pellon hanki hohtaa valkoisena, ojien punertavat pajupensaat punkevat pituutta niin, että voi melkein kuulla elämän kohisevan sen soluissa. Pian pullahtavat pörröiset kissanpojat sen kylkiin, pehmeät ja hopeanharmaat.
Sitten tulevat lehdet, on aika tehdä pajupilli. Sillä voikin sitten toitottaa kesän virallisesti alkaneeksi.
Talven muoto on kuitenkin muistissa, värittömänä, mutta levollisen kauniina.


SILVERJEWELRY MAKER HETA SALMI

An apple tree is a decorative little tree. Its roots spread out under the ground as far as its branches do over the ground. In the spring it's almost like an apple tree is coated with whipped cream, and in the autumn, if you halve an apple crosswise, you'll notice that the core of its sweet fruit has the shape of a five point star. And inside each point there is a drop of ebony, sculpted and polished by a skilled joiner.

The nature around us is beautiful and functional to a smallest detail. A forest that has been cut down is instantly taken over by a meadow of willowherb, which is glowing in the July sun like a pink silk scarf.

I acquire the designs for my jewelry from the nature. I observe the nature around me and it amazes me, over and over again. Next to a road to our summer cottage runs a river which overflows every spring. For a moment the river looks like a small lake, just springing up next to the road. Soon there will be swans in large number, gathered there for a rest in their long migration. The scene is like a dream; dozens of dazzling white birds and glistening water in a place where you should only see a clayey field.

The attraction of beauty is astonishing, one is enchanted with it in a way reason can't explain.

All my jewelry is handmade of sterling silver.

I saw, file, beat out and polish and a piece of jewelry is born out of a sheet of silver.

And every time it is a small wonder.

I work in a goldsmith's smithy which is over one hundred years old. I use the same tools goldsmiths used decades before me.

The milieu is quiet, the atmosphere is dusky and inspiring.

It's almost as if time has been passing at its own pace there, entirely different pace from the rest of the world.

I designed and made my first piece of jewelry over ten years ago, and couldn't stop ever since.